Nokkosen käsittely ja kehruu teoriassa SEKÄ käytännössä

Rukkikuiskaajan kaikki ohjeet ovat testattuja ja usein vastauksia kursseilla syntyneisiin kysymyksiin. Mutta nyt Ämmässä ja Koukkarissa nousi esiin kiehtova kysymys nokkosen käsittelystä, josta Rukkikuiskaaja ei tiedä mitään käytännössä. Kirjallistakin tietoa on erittäin vähän verrattuna esimerkiksi pellavan käsittelyyn.

Mutta intohimoisen tutkimuksen perusteella nokkosen käsittelyyn kerääntyi tietoa ja muutama hyvä Youtube -linkki. Tähän teoreettiseen artikkeliin lisätään kokemuksia sitä mukaa kun niitä tänä kesänä syntyy ja mielellään kuullaan myös muiden kokeiluista. Joskus on vain hypättävä kokeilemaan ja nauttimaan epävarmuudesta. Onneksi materiaali on ilmaista eikä erikoistyövälineitä tarvita.

Brennnessel_1

Myös Nepalissa kasvatetaan nokkoseksi kutsuttua kuitua, mutta kyseessä on eri kasvi kuin suomalainen kotoinen nokkonen (Urtica dioica). Nepalilaisen jättinokkosen tai ”allon” (lat. Girardinia diversifolia) karkeamman kuidun kerääminen ja käsittely tapahtuu monin paikoin samalla tavalla kuin seuraavassa ohjeessa. Käytän lähteinä neljää tarkkaan katsottua Youtube -videota, joiden sisältö antoi parhaiten apua eurooppalaisen nokkosen käsittelyyn kasvista langaksi. Lisäksi apuna käytettiin Nettlecraftin ohjetta root retting -tekniikkaan eli talvilikoon, jossa kehrättävä kuitu kerätään talven yli lionneista nokkosista.

  • Beagle Benin kaksi videota, Harvesting and retting stinging nettles [Nokkosen kerääminen ja liotus] ja Processing Stinging Nettle fibres [Nokkoskuitujen käsittely] ovat parhaita lähteitä nokkosen käsittelyyn kasvista kehrättäväksi kuiduksi. Kehräämisestä videoissa on hyvin vähän tietoa.
  • Michael Taylorin videossa Make Fabric From Nettles [Valmista kangasta nokkosesta] käytetään pellavan käsittelyn kaltaista tapaa kuidun irrottamiseen, mutta kehrääminen tapahtuu sormin (!) ja kangas syntyy neulomalla.
  • Nettlejenin videossa The Great Nettle Experiment [Suuri nokkoskokeilu] puolestaan kerrotaan liotuksesta hieman vähemmän, mutta karstaaminen ja kehrääminen esitetään tarkemmin.

Nokkosen keruu ja varren valmistelu

Monissa ohjeissa tuoreet nokkoset kerätään kukinnan aikaan, kun kasvi on pisimmillään. Nokkosen kerääjän on syytä pukeutua pitkähihaisiin ja -lahkeisiin vaatteisiin sekä käsineisiin ja hattuun. Nokkonen leikataan aivan juuresta saksilla tai sekatööreilla (oksasaksilla). Kannattaa valita vihreävartisia nokkosia, jotka likoavat nopeammin.

Riivi lehdet irti latvasta juurta kohden. Irrota lehdet ensin latvasta jotta syntyy kädensija ja sitten liuta käsi kohti juurta samalla riipien lehdet. Jos nokkoset on kerätty puhtaasta paikasta, niistä kannattaa ehdottomasti tehdä lettuja tai keitto. Muussa tapauksessa ne ovat loistavaa ainesta kompostiin.

Liotusastian koosta riippuen sido varret joko ranteen paksuisiksi kimpuiksi tai taivuta varovaisesti kiepille.

Nokkosen varren lumi- ja vesiliotus

Nokkosen kuitu on varren päällä, selluloosaliiman paikallaan pitämänä, kuten pellavassakin. Selluloosa täytyy liottaa eli mädättää pois, jotta kuidut saadaan käyttöön. Yksi tapa liottaa, eli lumiliotus, on antaa luonnon hoitaa liotus kehrääjän puolesta. Tällöin nokkoset kerätään lumen sulettua ja varsien kuivuttua voi siirtyä suoraan kuitujen irrotukseen.

Vesiliotuksessa varret laitetaan veteen liotusastiaan, mieluiten ulkona. Vesi vaihdetaan kerran vuorokauden likoamisen jälkeen. Tämän jälkeen jatketaan liottamista 3-6 päivää. Kuitujen kuuluu irrota varresta helposti ja jakautua hienoiksi rihmoiksi. Varsia on mahdollista yli- tai aliliottaa, jolloin kuidun laatu kärsii. Kannattaa varautua kokeilemaan tätä vaihetta useamman kerran.

Nokkoskuidun irrotus

Liotetun varren voi nyt kuivata 2-3 vuorokautta samaan tapaan kuin pellavan. Eli kuitu asetetaan kuivumaan ilmavasti aurinkoon tai kasvihuoneeseen, käännellen välillä. Paksuja varsia voi halkaista sormissa kuivumisen nopeuttamiseksi. Kuivumisen jälkeen varsi litistetään ja se riivitään irti kuiduista.

Tyypillisempää näyttää olevan kuitenkin kuitujen irrotus heti liottamisen jälkeen. Kuidut voi riipiä irti ja laittaa likoamaan vielä vähäksi aikaa puhtaaseen veteen, jotta haju hieman hellittää.

Nokkoskuidun keittäminen

Nokkoskuitu kannattaa keittää, jotta se hieman pehmenee ja muuttuu helpommin kehrättäväksi. Tämäkin työvaihe kannattaa tehdä ulkona. Keittoveden emäksisyyttä lisätään joko puutuhkalla tai ruokasoodalla. Varsinaista reseptiä ei ole, tuhkaa tai ruokasoodaa lisätään kunnes vesi varovaisesti kokeilemalla tuntuu liukkaalta. Veteen voi vielä lisätä shampoota tai saippuaa, joka ns. lubrikoi kuidun. Pidä kuumana 40-60 minuuttia, ei tarvitse keittää. Lopuksi huuhdo kuitumassa kevyesti ja purista liiat vedet pois. Laita massa kuivumaan ilmavasti käännellen välillä.

Nokkoskuidun karstaaminen ja kehrääminen

Nokkoskuitu on lyhyempää kuin pellava, mutta hieman pidempää kuin puuvilla. Sitä pystyy karstaamaan tai kampaamaan kuin villaa, tosin se saattaa viedä hieman enemmän aikaa. Nokkosta voi myös sekoittaa toisten kuitujen kanssa karstatessa. Eli lyhyesti, laita karstaan kuivaa kuitumassaa ja varovaisesti karstaten muodosta siitä lepere.

Kehräämisen suhteen vaaditaan kärsivällisyyttä, sillä kuitu on todellakin lyhyt. Värttinällä työ on ehkä hieman helpompaa aluksi, rukkikehruussa kannattaa kokeilla pitkävetoa tai kuidun valmistelua topsiksi.

Millaista lankaa neuvoilla tuli? Rukkikuiskaaja aikoo itse kokeilla näitä neuvoja heti ja toivoo käyttäjäkokemuksia.

Lisätty 25.7.2015:

Nokkosen keruu, käsittely ja kehräys, ensimmäinen käytännön kokeilu

Nokkosen keruu:

Houkuttelin mieheni keräämään sylillisen nokkosta heinäkuun alussa. Monien varoitusten ja kunnollisten varusteiden vuoksi nokkonen poltti vain kerran ja punkitkin jäivät ojan pohjalle. Sekatöörit olivat tarpeen, sillä viikatteella ja siimaleikkurilla olisi tullut muutakin kasvustoa.

01_nokkosen_keruu 02_nokkosmaara

Lehtien poistaminen:

Lehtien poisto oli nopeaa ja käytännössä osoittautui parhaimmiksi nyhtää lehdet vartta vasten latvasta juurta kohti. Tällä tavalla tosin lähti hieman kuortakin mukana. Lehdet otettiin talteen hyönteiskarkotteen keittämistä varten.

03_lehtien_poistaminen

Liottaminen:

Sylillisestä nokkosia jäi kaksi kourallista pelkkiä varsia. Varret olivat niin pitkiä, että ne oli taitettava ämpäriin laittamista varten. Nokkosen kuitu on niin lyhyt, että en murehtinut taittumisesta, mutta helpompaa olisi saada ne likoon suorina. Painoksi laitoin vanhan leikkuulaudan ja kiven.

04_ensimmainen_liotus 05_loppuliko

Yhden vuorokauden parvekkeella liotuksen jälkeen vaihdoin veden ja mietin miksi kaikki valittavat tämän vaiheen haisevan niin paljon. Asia selvisi kolmannen päivän tienoilla. Jokainen kissanomistaja tunnistaa tämän pistävän hajun aivan varmasti. Kunnollinen määrä kelmua ämpärin päällä onneksi korjasi asian.

Liotin yhteensä kuusi yötä ja testasin sitten kuidun irtoamisen. Kun kuitu alkoi hajota valkoisiksi rihmoiksi ja irrota helposti, oli aika siirtyä seuraavaan vaiheeseen.

06_kuitu_irtoaa_varresta

Märän kuidun irrotus ja keittäminen:

Kaikki oli tähän mennessä sujunut annettujen ohjeiden mukaisesti. Ja märän kuidun pystyi lypsämään varresta irti erittäin helposti, tosin haju oli edelleenkin kamala. Kun olin irrottanut kuidut, keitin ne Beagle Benin ohjeen mukaan: tunti kuumassa ruokasoodan ja shampoon kanssa. Lopputuloksena kuivumisen jälkeen oli kova, itseensä tarttunut kasa, jota ei pystynyt lainkaan karstaamaan. Mikä pettymys! Toisessa kuvassa verrattuna keitetty nokkonen (vas.) ja kuivanyhdetty nokkonen (oik.).

07_epaonnistunut_keitetty_nokkoskuitu08_keitetty_ja_kuivanyhdetty_nokkonen

Kuivan kuidun irrotus:

Onneksi olin säästänyt tieteellisen kokeen nimissä tusinan vartta ja kuivattanut ne. Kuidun irrotus kuivasta varresta oli suuritöisempää, mutta monin tavoin parempi ratkaisu kuin märän kuidun lypsäminen. Michael Taylorin videossa näkyy hyvin kuinka kuitu nyljetään irti pitkinä aivinamaisina liuskoina ja näin, melkein, sujui minullakin. Seuraavassa kokeilussa aion irrottaa kaiken kuidun vasta kuivana.

09_kuivanyhtaminen

Karstaus ja kehräys:

Nokkosen kuitu on lyhyttä, 2-4 cm, joten se karstautuu hyvin. Minulle jäi vielä korren osia lepereeseen, joten ilmeisesti varsia olisi voinut liottaa hieman kauemmin. Karstasin nokkosta sellaisenaan, yhteen kunnolliseen lepereeseen sai laittaa 3-4 varren kuidut. Kokeilin myös sekoittaa noin puolet suomenlammasta ja puolet nokkosta, hyvin tuloksin.

10_karstaus11_nokkos_ja_nokkosvillalankaa

Testasin kehräämistä alapainoisella värttinällä ja puuvillaan tarkoitetulla pitkävedolla, jossa kuitu vedetään kierteellä. Lankaa syntyi, mutta hitaasti ja kuidun lyhyyden sanelemana. Villan ja nokkosen yhdistelmää oli jo paljon parempi kehrätä ja lankakin oli miellyttävää, harmaanvihreää ja yllättävän pehmeää (kuvassa kaikki kehräämäni ja kertaamani lanka…). Seuraavaksi karstaan kaiken nokkosen sekaisin villan kanssa karstarummulla ja testaan langan kehräytymistä rukilla.

Toista kokeilua odotellessa…

Käsin kehrätyn langan mittaaminen

Langan mittaamisen kautta selviää mihin lanka olisi hyvä käyttää, minkä kokoisilla työvälineillä sitä pitäisi käsitellä tai kuinka paljon kangasta siitä voisi kutoa. Kun kehrääjän käsiala alkaa tasaantua ja lopputulos muuttuu holtittomasta efektilangasta hallittuun lankaan, on aika pohtia langan mittaamista. Usein tässä vaiheessa lankaa on kehrätty jo esimerkeiksi sekä kauniiksi vyyhdeiksi ja sormet syyhyävät päästä tekemään jotakin itse kehrätystä langasta. Kokeneet kehrääjät pystyvät jo etukäteen määrittelemään lankansa mittasuhteet, vähemmän kokeneet mittaavat jälkikäteen.

Kehrääjän mittaus- ja vertaustaulukko

Taulukko on yhdistetty kahdesta eri lähteestä: Ravelryn lankataulukosta, ja Craft yarn Councilin standareista. Suomennokset ovat minun eivätkä ne kaikilta osin vastaa kansainvälisiä standardeja, koska esimerkiksi kaikille lankatyypeille ei ole suomalaisia vastineita. Kaavion luvut ovat viitteellisiä, koukun tai puikkojen koko kannattaa luonnollisesti aina testata koetilkulla.

langan_mittaus-ja-vertaustaulukko

Langan mittaus- ja vertaustaulukko (PDF)

 

WPI eli kierroksia tuumalla

WPI lyhenne tulee englannin kielisistä sanoista Wraps Per Inch eli suomeksi kierroksia tuumalla (2,54 cm). Tähän mittaamistapaan on kehitetty kauniita työvälineitä, mutta viivoitin, jossa on tuumat kelpaa erittäin hyvin. Kuten kuvasta näkyy, pahvista voi askarrella mittarin, jossa on tuuman kokoinen aukko. Mittaustuloksia on helppo verrata kansainvälisiin tuloksiin ja useimmat kehrääjät ilmoittavat lankansa mittasuhteet WPI-lukuina. WPI saattaa olla myös ilmestymässä kaupallisiin lankoihin ja neuleohjeisiin (Suuri Käsityö 2/2015, 30).

WPI-mittari

WPI mitataan kiertämällä kehrättyä lankaa tuuman matkalla vieri viereen. Työvälineen paksuudella ei ole väliä, sillä tässä mittaustavassa lasketaan kuinka monta lankaa mahtuu vierekkäin tuuman leveydelle. Lopputulokset vaihtelevat langan paksuuden mukaan, paksun sukkalangan WPI on 11-12, ohuen pitsilangan 18 tai enemmän.

 

Metrejä 100 grammassa

Useimmissa kaupallisissa langoissa ilmoitetaan kuinka monta metriä on 50 tai 100 grammassa lankaa. Näitä mittasuhteita tarkkailemalla on helppo korvata lankoja ja etsiä käsityö, johon kehrätty lanka soveltuu. Esimerkiksi Ravelryssa pystyy hakemaan ohjeen langan paksuuden ja metrimäärän mukaan.

metreja_grammoissa-mittari

Metrien laskemista varten tarvitaan 25 cm korkea pala pahvia, vaaka ja laskin. Lankaa kierretään pahvin ympärille 20 kertaa, jolloin yksi kierros on 50 cm pitkä ja yhteensä lankaa kiertyy pahvin ympärille 10 metriä. Pahvi lankoineen punnitaan ja tästä saadusta painosta vähennetään pahvin paino. Lasketaan seuraavaksi metrimäärä seuraavan kaavan mukaan:

10 : langan painolla grammoina * 100 = m/100g.

Metrien mittaaminen grammoissa vaatii hieman enemmän matematiikkaa kuin WPI:n laskeminen ja lopputuloskin saattaa olla summittaisempi. Mutta koska lanka ei kulu näistä mittauksista mihinkään, niitä on hauska tehdä ja vertailla taulukkoon.

Vasta pesty puhdas lammas eli villan peseminen ennen kehruuta

likainen_suomenlammas

Suomenlampaan villa kerimisen jälkeen. Likaista, rasvaista, lajittelematonta ja melko pahan hajuista.

Villan pesemisestä syntyy aina vilkas keskustelu kun opetan kehräämistä työväenopistoissa, monien mielestä villaa ei ole eikä tule pestä etukäteen, monet tahtoisivat pestä raakavillansa hyvinkin perusteellisesti. Aina ei ole aikaa käsitellä aihetta niin perinpohjaisesti kuin haluaisin, joten tartun aiheeseen tämän kirjoituksen muodossa. Lampaanvillaa voi kehrätä ilman pesua, jos villa on luonnostaan vähärasvaista ja hyvin puhdasta. Villan rasvan sisältämä lanoliini auttaa kehräämisessä, mutta usein rasvaa on paljon, kovettaen kuidun ja sotkien työvälineet (Baines 1977, 28). Rasvainen lanka vetää puoleensa likaa ja saattaa sotkea myös muutkin vaatteet. Onneksi villan pesemiseen löytyy useita eri tapoja tarpeen mukaan, pienestä huuhtelusta kunnolliseen kuuramiseen.

Suomalaisista lähteistä aiheesta on löytynyt varsin vähän viittauksia. Ilmar Talven kirjassa Suomen kansankulttuuri mainitaan lyhyesti, että lampaat pestiin ennen keritsemistä, joka tapahtui Länsi-Suomessa kolme kertaa ja Karjalassa neljä kertaa vuodessa (Talve 1990, 175). Englannissa lampaiden pesu tapahtui ajamalla eläimet matalan järven läpi, joten voisi kuvitella Suomessa tekniikan olleen samankaltainen. Pesu tuskin tapahtui mäntysuovalla savusaunassa.

Lammas käyskentelee keväästä syksyyn timoteiruohikossa märehtien elämän pieniä riemuja. Ennen laitumella pääsyä sen lyhyt talvivilla on leikattu ja nyt uusi villa pääsee kasvamaan hurjaa vauhtia syksyn kerintää varten. Loka-marraskuussa lampaat saatetaan pestä ja sen jälkeen keritsimet surisevat, irrottaen villan yhtenä siistinä taljana. Tässä villalevyssä näkyy kaikki lammasmainen toiminta: syöminen, nukkuminen ja luonnollisesti kakkiminen.

Keritty villa on siis likaista ja epätasalaatuista. Ennen tämä kokonainen talja lajiteltiin huolella sen mukaan, mitä siitä ollaan tekemässä. Kylkien villa on usein parempilaatuista kuin etu- tai takapään, joten se laitettiin sivuun parempia vaatekankaita varten. Nykyaikaisissa kehräämöissä lajitellaan vähemmän, sillä teolliset karstamyllyt karstaavat kaiken tasalaatuiseksi huopalevyksi. Ja juuri tätä lajittelematonta villaa useimmat kehräämöiltä raakavillan tilaajat saavat. (Kehräämö saattaa jopa ehdottaa valmiiksi pestyä villaa, mutta kokemuksen mukaan se on liian huopunutta käsin- ja myllyllä karstaajalle.) Lajittelua tehdään edelleenkin niissä onnellisissa piireissä, joissa lampaita kasvatetaan villaa varten. Viiden lampaan omistaja voi jopa huoltaa lampaidensa villaa kesän aikana, nyppien suurimmat roskat ja takut pois.

Aloitteleville kehrääjille suositellaan raakavillasta aloittamista, jolloin tutustutaan villan puhdistukseen, pesuun ja karstaamiseen. Kun villan on huolella valmistanut kehräämistä varten, on helpompi erottaa kehrättävän kuidun aiheuttamat ongelmat ja kehrääjän omat ongelmat. Topseista, eli valmiiksi karstatuista, kammatuista ja värjätyistä villoista aloittaminen ei aina ole helpoin ratkaisu, sillä niidenkin käsittely vaatii tietämystä. Perinne- ja historiallisia käsitöitä harrastavat usein askartelevat suoraan lampaasta kerityn raakavillan parissa, sillä näin he saavat villan joko kammattua tai karstattua tarpeensa mukaan värttinää tai rukkia silmällä pitäen. Toisessa ääripäässä ovat intohimoiset rukkikehrääjät, jotka nauttivat valmiin topsin tuomasta nopeudesta ja upeista kuitusekoituksista.

Palataan siihen hetkeen kun kehräämöltä tilattu raakavilla saapuu lähipostiin. Usein paketissa villaa on kilokaupalla, sillä kilohinta on edullinen verrattuna postituskuluihin. Kannattaa silti miettiä, että kuinka monta villapaitaa saa esimerkiksi kolmesta kilosta villaa. Villasäkki on syytä aukaista saman tien ja villaa pöyhiä, koska se usein painuu kasaan postituksen aikana. Samalla voi nyppiä pois isoimmat roskat: timotein kukinnot, oljet ja luonnollisesti kakkapapanat.

Villassa on oma hajunsa, sekin on osa lampaanvillan viehätystä. Useimmat kotieläimet pitävät raakavillan hajusta ja saattavat pyrkiä sen sekaan nukkumaan. Pestessä haju usein pahenee, mutta onneksi pesijä tottuu siihen nopeasti. Ulkopuolisen mukaan haju on sama kuin joku yrittäisi keittää teetä lampaasta. Pestyssä villassa on edelleenkin mieto lampaan haju, mutta siihen on syytä lampaanvillan kehrääjän tottua. Hankitun villan pikaiseen pesemiseen kannustaa myös se, että likainen raakavilla houkuttelee herkästi epätoivottuja eläimiä, koiperhosten ja turkiskuoriaisten toukkia. Peseminen vähentää vahinkojen määrää, sillä juuri rasva on se aine, jota nuo pienet hyönteiset syövät.

Olen testannut lähes kaikki vaihtoehdot pesemättömyydestä kehräämön pesemään villaan ja näiden kokeilujen pohjalta päätynyt tässä kirjoituksessa esitettyyn pesutekniikkaan kuumalla vedellä ja pesuaineella. Villan pesuun liittyy muutamia perussääntöjä, mutta niiden noudattamisen jälkeen tyylejä on monia. Kirjoittamassani ohjeessa tweed-langasta villan pesu tapahtuu kuin silkkihansikkain ja raakavilla pestään ilman pesuainetta. Ohjetta onkin hyvä seurata jos pesee pientä määrää villaa ja on kokeilemassa pesemistä ensimmäistä kertaa. Tässäkin lajissa kokemus tuo lisää varmuutta.

Verkosta löytyy kaksi englanninkielistä lempivideotani villan pesemisestä. Molemmat naiset ovat kehittäneet tekniikkansa suurien määrien villaa pesemiseen, määrä vaihtelee puolesta kilosta lähes kokonaiseen kerittyyn taljaan. Molempia yhdistää kuuman veden (n. 60 C) ja reilun määrän pesuainetta (käsitiskiaine) käyttäminen. Blue mountain craftsin Beth näyttää videossaan kuinka pestään useita erilaisia villoja ja laatuja. Neauveau Fiber Arts Ashley pesee villansa pulsaattoripesukoneessa. Tämä tekniikka on aiheuttanut paljon väärinymmärryksiä Atlantin molemmin puolin. Villaa ei pestä pesukoneella, vaan sen rumpua käytetään sen liottamiseen ja likaisen veden linkoamiseen. Olen nähnyt sekä kuvissa, että luonnossa tavallisessa pesukoneessa villapesuohjelmalla ja -aineella pestyä villaa, joka on huopunut täysin käyttökelvottomaksi. Joten jos käytössä on vanha pulsaattoripesukone, sitä kannattaa ehdottomasti kokeilla. Muussa tapauksessa käsinpesu on suositeltavaa.

Pesemisessä suosittelen käyttämään kahta isoa astiaa, jotta pesuveden voi jättää jäähtymään. Kuumaan pesuveteen nimittäin liukenee lian lisäksi villasta ylimääräistä rasvaa ja lanoliinia, joka saattaa tukkia viemärin. Näiden rasvojen vuoksi villa nostellaan ensimmäisestä pesuvedestä kun vesi on vielä kuumaa, jäähtyessään rasva luonnollisesti tarttuu takaisin villaan. Rasva nousee jäähtyneen pesuveden pintaan, josta se on helppo kuoria talouspaperiin imeyttämällä ja heittää pois seka- tai biojätteeseen. Muut vaiheet ovat yksinkertaisesti huuhtelun toistamista kuumassa vedessä ja lopuksi villa levitetään kuivumaan ilmavasti.

Kuuma ja saippuainen pesuvesi. Likaa ja rasvaa irtoaa paljon.

Kuuma ja saippuainen pesuvesi. Likaa ja rasvaa irtoaa paljon.

Villan rasva on noussut jäähtyneen pesuveden pintaan.

Villan rasva on noussut jäähtyneen pesuveden pintaan.

Ensimmäinen kuuma huuhteluvesi, joka on vielä hyvin likaista.

Ensimmäinen kuuma huuhteluvesi, joka on vielä hyvin likaista.

Kolmas huuhtelu, jossa vesi voidaan tulkita kirkkaaksi. Tämän jälkeen villa puristellaan ja laitetaan kuivumaan.

Kolmas huuhtelu, jossa vesi voidaan tulkita kirkkaaksi. Tämän jälkeen villa puristellaan ja laitetaan kuivumaan.

Villan kuivaaminen kannattaa tehdä ilmavasti ja mielellään välillä pöyhien. Pienempiä määriä voi kuivattaa esimerkiksi leipomiseen käytettävällä jäähdytysritilällä. Suuret määrät kannattaa levittää vanhan keittiöpyyhkeen päälle pyykkitelineeseen. Villa kuivuu muutamassa vuorokaudessa, riippuen vähän kuinka tiiviisti se on. Kesällä villan voi kuivattaa ulkona varjossa, mutta silloin kannattaa laittaa villan päälle jokin verkko tai kangas, jotta siihen ei mene roskia. Uskomatonta, mutta yhden pienen kuivauserän olen menettänyt pikkulinnuille, jotka päivän aikana kantoivat sen ilmeisesti pesäänsä nokallinen kerrallaan. Märkää tai kosteaa villaa ei kannata yrittää karstata, sen rakenne on rajumpaan käsittelyyn liian hauras. Jotkut kiireiset kehrääjät ovatkin yrittäneet nopeuttaa kuivumista hiustenkuivaajan ja kuivauskaapin viileällä asetuksella. Myös lämmitetty lattia ja saunan jälkilämpö on testattu. Tulokset ovat olleet melko siedettäviä, mutta silti on parempi puristaa märkä villa mahdollisimman kuivaksi ja pöyhiä kuivumisen aikana. Villa ei muutu paremmaksi säikäyttelemällä sitä nopeilla ja suurilla lämmönmuutoksilla.

Pöyhitty villa kuivumassa ilmavasti.

Pöyhitty villa kuivumassa ilmavasti.

Villan käsin pesijän muistilista

  1. Siivoa villasta pahimmat roskat, lyhyimmät kuidut ja papanat.
  2. Täytä iso astia (ämpäri tms., mielellään kannellinen) kuumimmalla hanavedellä ja lisää sekaan hajutonta, fosfaatitonta käsitiskiainetta kunnes vesi tuntuu liukkaalta.
  3. Nosta villa veteen ja painele lastalla tai muulla tikulla veden alle. Älä laita liikaa villaa tai se ei peseydy.
  4. Liota kannen alla, ettei lämpö karkaa, noin tunnin ajan.
  5. Nosta villat pienissä erissä pesuvedestä toiseen astiaan, puristaen likaveden takaisin ämpäriin. Anna pesuveden jäähtyä kunnolla. Ennen sen pois kaatamista kuori rasva veden pinnalta esim. talouspaperilla, jotta rasva ei tukkisi viemäriä.
  6. Täytä iso astia kuumalla hanavedellä ja nosta villat veteen likoamaan noin vartiksi. Nosta likoamisen jälkeen pienissä erissä puristellen. Tämän vaiheen saa toistaa 2-4 kertaa tai kunnes vesi on kirkasta. Vältä suuria lämpötilan vaihteluja ja turhaa villan liikuttelua.
  7. Nosta villat pienissä erissä puristellen viimeistä huuhteluvedestä. Vedä villaa auki käsin ja ravistele hieman, jotta osa pienistä roskista putoaa.
  8. Levitä villa kuivumaan ilmavasti, esimerkiksi vanhan keittiöpyyhkeen päälle kuivaustelineeseen. Anna kuivua täysin ennen karstaamista.

Käytetyt lähteet

Kehräyshaaste 2015, tammikuu-kesäkuu

Liityin Ämmä ja Koukkari – FB ryhmän kautta tulleeseen Merinellen kehräyshaasteeseen. Haasteessa saan vuoden ajan joka kuukausi uuden tehtävän, jonka toteuttamisesta kirjoitan lyhyen tekstin.

Tämä blogikirjoitus eroaa hieman Rukkikuiskaajan tavallisesta tutkitusta tiedosta, mutta tarkoituksena on myös testata perinnerukin äärirajoja. Useimmilla muilla haasteeseen tarttuneilla näyttää olevan käytössään modernit rukit ja modernit kehräyksen apuvälineet, joilla kehrääminen on oman kokemukseni mukaan erilaista kuin vanhoilla työvälineillä. Ei välttämättä helpompaa, mutta erilaista.

Haaste myös innoittaa minua kehräämään lisää. Useimmiten muut käsityötekniikat vievät aikaa kehräämiseltä, mutta nyt olen paneutunut uusiin kuituihin ja kokeiluihin. Kehruukilometrien karttuessa rukki on alkanut totella kummasti ja vihdoinkin minä olen se, joka vie tässä valssissa.

Kehräyshaaste on nyt jaettu kahteen osaan, koska siitä alkoi tulla melko pitkä kirjoitus…

Uusin haaste on aina ylimpänä!

Kesäkuu

Kesäkuussa kokeillaan uusia kuituja. On suuri askel siirtyä turvallisesta ja tutusta villasta, siinähän joutuu opettelemaan aivan uusia työtapoja. Haasteessa piti kehrätä joko pellavaa tai bambua ”from the fold” eli taitteelta. Kädet kyllä yrittivät kovasti muitakin otteita mutta ainakin bambuun tämä ote sopi paremmin kuin perinteinen suora venytys.

”Drafting from the fold” eli taitteelta kehrääminen tarkoittaa sitä, että kehrättävä kuitu taitetaan etusormen ympäri taitteelle ja kehrätään siitä. Loistava video, jossa yhdistyy sekä taitteelta että pitkävetoinen kehräys ja värttinärukin käyttö, valottaa asiaa paremmin kuin mitkään sanat. Käyttämässäni bambutopsissa kuidun huiput eivät tahtoneet asettua kierteeseen vaan sojottaa joka suuntaan kun välillä kehräsin ajatuksissani tavalliseen tapaan vetämällä kuituja suoraan.

bambu_topsit

Bambukuitu johon kehrääjät törmäävät on muuntokuitu, kuten viskoosi, soija, maito, maissi, lyocell ja kaikki tekokuidut (polyamidi, polyesteri). Muuntokuidulla tarkoitetaan kuitua, jonka rakenne on hajotettu ja sen jälkeen muunnettu toiseen muotoon. Luonnonkuiduista valmistetaan entsyymien avulla geelimäistä massaa, joka pursotetaan käsiteltäviä kuituja. Tämän vuoksi esimerkiksi bambu ei olekaan aivan se luonnonmukainen kuitu kuin voisi kuvitella. Nykyään suunnitellaan parempia tuotantotapoja, joissa entsyymi- ja vesikierto olisi suljettu, jolloin vettä ei kuluisi niin paljon eikä tuotantoprosessi olisi niin kuluttava. Lisää kuiduista voi lukea Irma Boncamperin klassikosta Tekstiilioppi – Kuituraaka-aineet.

bambu_pride_lanka

Kesäkuussa järjestettävän Pride-viikon kunniaksi kehräsin bambulangasta sateenkaaren. Testasin värien vaihtokohdissa ns. marling-tekniikkaa, jossa edellistä ja seuraavaa väriä kehrätään yhdessä. Kerratessa yksiväriset ja kaksiväriset kohdat sekoittuivat vielä lisää. Värit ovat hurjat, mutta kantaaottavana kaulahuivina tämä olisi mahtava!

Toukokuu

Kehräyshaaste vie minut varsin vieraille vesille ja mukavuusalueeni ulkopuolelle. Toukokuussa haasteena oli kehrätä joko kaapeli- tai bucle-lankaa. Kaapelilankaa olen muutaman kerran kokeillut, joten otin pörröisen bucle- eli lenkkilangan kokeilun alle. Langan, jota kohtaan olen tuntenut aina mitä suurinta antipatiaa. Langan, jolle en ole ikinä kokenut mitään tarvetta. Hyvissä merkeissä alkoi siis tämä kokeilu…

Mohairista kehrättyä lenkkilankaa käytetään hienoissa Chanelin jakuissa tuomaan rakennetta ja väriä. Langan rakenne on mielenkiintoinen, sillä siinä on ydinlanka, jonka ympärille kierretään lenkkilanka liian löysälle. Löysät lenkit korostetaan ja kiinnitetään paikalleen sitomislangalla. Lanka sopii monimutkaisuudestaan huolimatta aloittelevalle kehrääjälle, sillä ydin- ja sitomislanka voivat olla kaupallisia lankoja (kuten omassa kokeilussani). Kehrättäväksi jää vain lenkkilanka, joka saa olla ylikierteistä ja epätasaista.lenkkilangan_kehrayslenkkilangalla_kertaaminen

Sekoitin karstamyllyllä valkoista suomenlammasta ja intialaista silkkijätettä (lankakauppa Vihreästä Vyyhdistä), joka on syntynyt sarikankaiden kutomisesta. Kehräsin lenkkilangan ohjeiden innostamana melko kierteiseksi ja ohueksi, joskin silkki aiheutti mielenkiintoisia möykkyjä lankaan. Lenkkilanka on kierretty oranssin virkkauslangan päälle ja lopuksi lenkit on kiinnitetty paikalleen turkoosilla ompelulangalla.

Lankaa oli aivan ihana kehrätä! Vieläkään en tiedä mihin sitä käyttäisin, mutta kehruukokemuksena se oli nautinnollinen ja silkin värit nousivat esiin lenkeissä niin kauniisti. Aion ehdottomasti opettaa tämän langan syksyllä Helsingin työväenopiston Kkehräyksen erikoistekniikat -kurssilla.

bucle_yksityiskohta bucle-vyyhti

Huhtikuu

Huhtikuun haasteessa askarreltiin navajo- eli lenkkikertauksen parissa. Tekniikka on alun perin kehitetty värttinäkehruuseen, jossa on enemmän aikaa vetää säikeitä lenkille ja hallita lenkkien pohjukoita. Perinnerukilla lenkkikertauksen harjoittelu vaatii hyviä hermoja, sillä rukki on usein nopea eikä lähde liikkeelle pelkällä jalan painalluksella, kuten kaksipolkimiset modernit rukit. Usein lenkkikertaus harjoitellaan siinä vaiheessa kun itse säie pysyy suhteellisen ohuena eikä kolminkertaisena enää tuki lyhdyn piippua. Oman ahaa-elämykseni koin vihdoin kun katsoin tämän Sarah Andersonin selkeän ja syystäkin suositun videon lenkkikertaamisesta.

Lyhyt dokumentti Clara Shermanista, navajosta ja mestarikäsityöläisestä, on ensimmäinen kosketukseni tähän erilaiseen kehräystapaan. Säie kehrätään metrisellä, maahan tuetulla värttinällä kahteen kertaan ja tekniikat sen käsittelyyn ovat muutenkin kiehtovia. Lanka käytetään yksinkertaisena kankaan kutomiseen ja kolmisäikeinen, lenkkikerrattu nyöri ommellaan valmiin työn reunukseksi.

Haasteessa sai valita helpon eli pelkän lenkkikerratun langan kehräämisen tai kokeilla helmien lisäämistä kertausvaiheessa. Helmiä! Aivan pakko kokeilla, sillä olen aina ihaillut lankoja, joissa helmet kimaltelevat siveästi pörröisen kuidun seassa. Merinelle ystävällisesti linkitti haasteeseensa myös erittäin hyvän videon, jossa Adele Michelsen rauhallisesti esittelee kuinka helmet pujotetaan lenkkiin virkkuukoukulla.

Materiaalina on kevyesti sekoitetut suklaanruskea ja luonnonvalkoinen suomalainen alpakka ja merenvihreät noin 3 mm kokoiset lasihelmet. Virkkuukoukku, joka mahtui mukavasti helmen läpi, oli 1 mm paksuinen. Kehräsin säikeen ja monesta hätäisestä yrityksestä viisastuneena annoin sen levätä viikon ennen kuin edes yritin kertaamista. Epäilin kovasti, että helmet kulkisivat hampaiden läpi kiltisti rullalla, mutta näin kuitenkin tapahtui. Kertaaminen on hidasta, mutta helppoa. Vielä helpompaa se olisi ollut kaksipolkimisella rukilla, jossa jokaisen helmen jälkeen ei tarvitsisi pyöräyttää rukkia kädellä liikkeelle uudelleen. Lopputuloksena on maaginen, kimalteleva, rapiseva, keskipaksu (WPI 9) lanka, jota en ainakaan vielä raaski käyttää mihinkään. Ehkä seuraavasta erästä voisin virkata saalin tai pipon.

helmialpakkahelmialpakka_lahikuva

Muuten, turkkilaisella eli ristivärttinällä pystyy vuorotellen kehräämään ja kertaamaan saman tien lankaa, kuten tässä Jenkins woodworkingin videossa näytetään. Kokeilemisen arvoinen tekniikka ja samalla voikin pohtia kuinka sama onnistuisi rukilla…

Maaliskuu

Maaliskuussa kehräyshaasteessa kannustettiin omien ennätysten rikkomiseen. Tarkoituksena oli kehrätä niin ohutta kaksi- tai kolmisäikeistä lankaa kuin mahdollista. Oman ennätykseni rikkominen oli todella helppoa, sillä en ole aikaisemmin kehrännyt ohuen ohutta lankaa. Valmiin, kaksisäikeisen langan WPI:ksi tuli loppujen lopuksi on 15-16, joten yhden säikeen WPI on 30 paikkeilla. Aikaisemmat lankani ovat huomattavasti paksumpia ja tarkoitettu useimmiten kinnasneulomiseen. Onneksi tehtävänä oli voittaa vain oma itsensä, ihailen muita kehräyshaasteeseen osallistujia ja heidän seitin ohuita lankojaan valtavasti.alpakkalankaalpakkalanka_lahikuva

Materiaalina käytin noin 140 grammaa suomalaista, luonnonvalkoinen alpakkaa, joka karstautui ja kehräytyi kuin unelma. Lampaanvillan laitan karstamyllyn läpi kolme tai neljä kertaa, alpakalle riitti kaksi. Vedin karstatun alpakan ohentimella (diz) topsiksi, jonka jaoin vielä useampaan osaan ennen kehräämistä. Ja kehräämistä, sitä riitti! Neljä tuntia kului noin 50 gramman kehräämiseen ohuen ohueksi säikeeksi. Otin aikaa ihan mielenkiinnosta, sillä monet ovat puhuneet siitä kuinka ohuen langan kehräämiseen menee ikä ja terveys. Puhumattakaan siitä kuinka mustiksi sormet tulevat pölyisestä alpakasta…

alpakka_saie

Ennätyksiä on kehruussa tavoiteltu ennenkin. Veera Vallinheimon 1950-luvulla kirjoittamassa väitöskirjassa ”Das Spinnen in Finnland”, kerrotaan maaliskuussa 1954 pidetystä kilpailusta löytää Suomen mestarikehrääjä. Kilpailun protokollan mukaan osallistujan kuului kehrätä 50 grammasta villaa 50 gramman kerä yksisäikeistä lankaa 50 minuutissa. Voittaja, emäntä Hilja Markkula kehräsi yhteensä 359,5 metriä lankaa eli 719 senttiä minuutissa (uteliaille tiedoksi, langan WPI vaikuttaisi olevan 19-20). Voittoa ei saavutettu pelkästään langan metrimäärällä, vaan myös sen korkealla laadulla. (Vallinheimo 1956, 231-232.)

die_siegerin

Helmikuu

Helmikuun haasteena oli kehrätä lankaa, jossa kaksi tai useampaa väriä osuvat toisiinsa jopa kertauksen aikana. Kuulostaa helpolta, mutta ei olekaan niin yksinkertaista. Aikaisemmissa kokeiluissa värit ovat menneet kerratessa riemukkaasti sekaisin ja lopputulos on ollut hallitun sijaan yllättävä.

Useimmiten liukuvärjätystä topsista kehrätty lanka kerrataan navajo- eli lenkkikertaustekniikalla, jossa kertaus tapahtuu yhdellä säikeellä ja värit pysyvät selkeinä. Perinnerukkini on aivan liian nopea lenkkikertaukseen, mutta modernin rukin kaikkein hitaimmalla asetuksella olen onnistunut muutaman kerran.

Tein neljä karstalevyä, joista kaksi olivat pelkästään keltaisia, mutta kahteen sekoitin kolmea väriä. Käytetyt villat ovat massavärjätty, keltaiset värit tulevat sipulista, punainen ja harmaanvihreä Kool-aidista. Tiesin jo etukäteen, että tekemäni technicolour-karstalevy ei tule kehräytymään säännöllisesti…

karstalevytnelja_rullaa

Kehräsin jokaisen levyn omalle rullalleen. Kertaamiseen sain idean Blue mountain handcraftsin Bethiltä, jolla on lohdukseni myös murheita lenkkikertaamisen kanssa. Hän näyttää videossaan kuinka kertaa raitavärin aina saman värisen langan molemmista päistä. Kertasin siis aina kolme minuuttia kerrallaan keltaista keltaisen kanssa, katkaisin ja pörrötin päät karstalla, liitin uudet värit ja kehräsin taas kolme minuuttia technicolour-lankaa itsensä kanssa. Lopputuloksena on vyyhti, jossa pitkien keltaisten juoksujen välissä on välillä kirjavaa ja välillä oman värinsä kanssa kertautunutta lankaa.

lanka_avoimenalanka_keralla

Langasta oli aivan pakko neuloa möbius-tekniikalla Posie Moebius-huivi, jotta värien vaihtuminen langan sisällä näkyisi sopivasti. Möbius-huivit näyttävät muutenkin olevan kehrääjien suosiossa, johtunee siitä, että ohjetta on helppo muuntaa oman langan mittasuhteisiin sopivaksi.

posie_moebius-huivihuivi_yksityiskohta

Ohjetta etsiessäni ajauduin myös pohtimaan langan mittauksia. Tulossa on artikkeli WPIstä ja langan suhteiden laskemisesta, taulukon kanssa!

Tammikuu

Tehtävänä kehrätä vähintään 100 g matkien jotakin teollista lankaa. Useimmiten olen sitä mieltä, että käsinkehrääjän ei tarvitse saada aikaiseksi samanlaista lankaa kuin mitä kaupasta voi ostaa. Mutta onhan tämä nyt kiehtova kokeilu, imitoida jotakin koneellista.

Valitsin langaksi Gjestalin Naganon, jota ei enää kaupasta saa. Lanka on 100% superwash-villaa, noin 120 metriä 50 grammassa lankaa. Nagano on pehmeäkierteinen lanka, jonka rakenne on 4ZS eli neljä Z-suuntaista säiettä on kerrattu yhteen S-kierteellä.

Nagano-langan monisäikeisyys on tyypillistä teollisille langoille, mutta ei suinkaan käsinkehrätyille. Historiallisesti käsinkehrätty lanka on käytetty joko säikeenä tai kahdesta säikeestä kerrattuna. Syitä on monia, yhtenä tärkeimmistä syistä on monisäikeisen langan työteliäisyys verrattuna yksinkertaisempaan lankaan. Ongelmana on ollut myös kertaamiseen vaadittavien työvälineiden puuttuminen. Langan kaksinkertaiseksi kertaaminen onnistuu kahdelta kerältä, mutta kolmi- tai useampisäikeiseen vaaditaan jo jonkinlaisia apuvälineitä. Suomen länsirannikolle tulikin 1800-luvun lopussa Ruotsista uutuutena rullatuoli, johon sai jopa kolme rullaa yhtä aikaa kertaamista varten.

Olen jo aiemmin askarrellut käyttööni pahvilaatikosta ja sukkapuikoista rullatuolin (engl. Lazy Kate), johon sain olemassa olevat kaksi puolaani. Nelisäikeistä lankaa varten jouduin ensin kehittämään ratkaisun sille ongelmalle, että minulla ei ole käytössä kuin kaksi rullaa säikeitä varten ja yksi kertaamista varten. Siksi säikeet 1 ja 2 onkin kehrätty ensin tavallisella rullalla ja sitten kierretty pahvista tehdyn, putkimaisen ytimen ympärille. Säikeet 3 ja 4 ovat omilla puurullillaan. Kahdelle ylimääräiselle rullalle on sitten askarreltu oma rullatuoli. Kuvassa näkyy ratkaisu, joka toimi mainiosti enkä esimerkiksi kaivannut jarrua pidättelemään säikeitä.

rullatuolit_diy

Villan täytyy olla erittäin huolella lajiteltua, pestyä ja karstattua mitä ohuempaa lankaa kehrää, joten karstamylly auttoi tässä kokeilussa suuresti. Käsin karstaamalla käyttämästäni suomenlampaan villasta olisi tullut mahdollisesti liian epätasaista ja pörröistä. Monisäikeisessä langassa valmiin langan paksuuden säätäminen on haastavaa, joten päätin tällä kertaa pyrkiä mieluummin oikeaan rakenteeseen kuin oikeaan paksuuteen. Kuvassa on alapuolella vitivalkoinen Nagano-lanka ja yläpuolella vyyhdillä kehräämäni lanka, josta on valittu se kaikkein paras kohta kuvausta varten. Valmis lanka on ihanan pehmeää verrattuna kaksisäikeiseen lankaan, taidan säilyttää sen esimerkkinä jota voin silitellä opiskelijoitteni kanssa.

esikuva_ja_itsekehratty

Talteen korjattua lankaa

Amerikkalaisessa kehruulehdessä Spin offissa (Spring 2012) oli kaksi artikkelia talteen korjatusta langasta (engl. harvested yarn). Kysymys on vanhan neuleen purkamisesta langaksi ja edelleen kehräämisestä ja kertaamisesta uudenlaiseksi langaksi. Talteen korjattu lanka (TK-lanka) on oma nimitykseni tälle lankatyypille. Voidaan puhua myös kierrätetystä langasta, mutta termien selventämisen vuoksi käytän termiä kierrätyslanka silloin kun lanka kehrätään uusiokuidusta karstaamisesta lähtien.

Nykyään vanha neule päätyy kirpputorille tai jätteeksi, mutta ennen kuituaines on otettu käyttöön tavalla tai toisella. Emännän käsikirja vudelta 1931, (osa IV: Raajarikkoinen – Öljylamppu, s. 1027) eli ennen kaikkein kovimpia pula-aikoja, mainitsee shoddyn “eli keinotekoisen villan, joka on villalumpuista riipimällä ja karstaamalla saatua kehruuainesta, josta lampaanvillaan sekoittamalla voidaan kutoa kestäviäkin kankaita”. Toisen maailmansodan jälkeen elettiin ankarassa materiaali- ja tarvikepulassa, joka ulottui myös vaatemateriaaleihin. Silloin TK-lanka oli osa arkea, ei vain hauska harrastus.

Teollisuudessa kierrätetään jonkin verran kasvikuiduista (puuvilla, viskoosi) valmistettuja vaatteita palauttamalla ne ensin kuiduksi jollakin tekniikalla ja kehräämällä tämä uusiokuitu langaksi. Ylen verkkosivuilla ilmestyi juuri kiehtova artikkeli “Vanhasta vaatejätteestä kuoriutuu vajaassa vuorokaudessa kokonaan uusi kangas” tästä prosessista. Muutaman vuoden takainen ohjeeni tweed-langasta houkuttelee käsinkehrääjiä kierrättämään langanloppuja lampaanvillan seassa. On hauskaa, että kuitenkaan aina ei tarvitse langan uusiokäyttöä varten karstata sitä kuiduiksi asti.

Parasta olisi luonnollisesti korjata lankaa talteen neuleista, joita ei enää pysty käyttämään, koska ne ovat hajonneet tai venyneet muodottomiksi. Monia muuttoja kokeneen perheeni kaapeista ei tällaisia löytynyt, joten lähdin ostoksille UFFin alennuspäiville. Artikkelien neuvojen perusteella tarkistin neuleiden materiaaleja ja niiden rakennetta. Käytännössä myös puhtaat tekokuidut, kuten akryyli ja polyesteri, käyvät TK-langaksi, mutta niiden värjääminen on kasviväreillä tai Kool aidilla mahdotonta. Neuleen pitää tämän lisäksi olla muotoonsa neulottu, joten kaikki saumurilla ommellut neuleet leikattuine reunoineen saivat jäädä kauppaan. Useimmat muotoon ommellut neuleet on ommeltu yhteen ketjusilmukoita muistuttavalla tekniikalla (lähikuvassa), joten niiden purkaminen sujuu nopeasti. Valitsin vielä näiden kaikkien edellä mainittujen kriteerien lisäksi vielä paksuhkosta langasta valmistetut neuleet, jotta lanka ei katkeilisi purettaessa. Neuleen väriä en valinnut tarkkaan, sillä luonnonkuituja ja polyamidia pystyy värjäämään helposti.

vaalea_miesten_villatakki ketjusauma

Ensimmäisenä neuleena mukaan tarttui miesten vaalea, täysvillainen paita. Mukaan lähti myös naisten punainen takki, jonka materiaalina on villan lisäksi polyamidi ja puuvilla. Kumpikin vaate olisi varmasti ollut vielä käyttökelpoinen, mutta ei kovin siisti. Vaalea villapaita oli nyppääntynyt ja hieman huopunut takakappaleestaan, punainen takki nyppääntynyt ja venynyt. Nypyt katoavat purku- ja kehruuprosessin aikana, joten niitä ei kannata murehtia.

Purin miesten paidan ehjiksi kappaleiksi käyttäen apuna teräviä saksia. Nopeimmin kappaleiden irroitus toisistaan onnistui, kun sain etsittyä ketjusaumasta oikean pään ja vedettyä koko sauman auki kerrralla. Tämän vaiheen jälkeen minulla oli käsissäni kaulus, kaksi hihaa, etu- ja takakappale, yhteensä noin puoli kiloa raakamateriaalia.

Koneellisesti ja useat käsinkin neulotut vaatteet purkautuvat ylhäältä alaspäin, joten aloituspään löytäminen varsinaista langaksi purkamista varten oli erittäin helppo löytää. Neuleen lankaa ei tarvitse purkaa erikseen vaan purkamisen voi tehdä samalla kun lisää säikeeseen kierrettä. Kiinnitin aloituspään suoraan puolan vetolankaan ja aloin polkea. Ensin tosin pitää tietää mihin suuntaan kierrettä kannattaa lisätä. Lankaa tarkastellessani huomasin, että se koostui kahdesta irrallisesta langasta , jotka kumpikin olivat kahdesta Z-suuntaisesta säikeestä kerrattu yhteen S-suuntaan. Tällaisessa teollisessa langassa ei luonnollisestikaan ole enää minkäänlaista kierrettä, joten kierrettä täytyy lisätä. Spin offin artikkelissa kehoitettiin lisäämään kierrettä samaan suuntaan kuin lanka on viimeksi kehrätty. Testasin S-kierteen, mutta neuleen lanka vain menetti kierrettä. Vaihdoin suuntaa ja aloin purkaa lankaa Z-kierteiseksi.

saikeen_korjaus_talteen

Sopivan kierteen etsiminen vei jonkin aikaa, sillä sen tarkkailua vaikeutti neuleesta purkautuvan langan kiharuus. Päädyin lopuksi rytmiin, jossa jokaisella polkaisulla vedin lankaa neuleesta noin 4 cm ja syötin kohti piippua. Tämän rytmin asetuttua kehooni minun piti vain tarkkailla, että puola täyttyy tasaisesti. Yhden puolan täyttäminen kesti puolisen tuntia ja lankaa korjautui talteen noin 55 grammaa.

Sopivan korjaamisrytmin löytämisen jälkeen langan purkaminen puolalle ja siitä kertaaminen oli uskomattoman helppoa ja nopeaa. Suosittelenkin käyttämään aikaa juuri ensimmäisen vaiheen sopivan rytmin testaamiseen. Ensimmäisen puolan jälkeen seuraavat sujuvat nopeasti ja pian pääseekin kertaamaan. TK-lankaa ei välttämättä tarvitse kerrata, kaikki riippuu siitä millaista lankaa haluat kehrätä ja käyttää. Myös neuleen alkuperäinen lanka sanelee jonkin verran millaista TK-lankaa siitä on mahdollista saada. Vaalean neuleen kaksinkertainen lanka oli jo ennestään keskipaksua, joten päädyin kertaamaan lankaa vain kahdelta puolalta. Ohuempia alkuperäisiä lankoja voisi kuvitella kertaavansa kolmin- tai nelinkertaisina. Vaaleasta neuleesta talteen korjaamani lanka on valmiina perinteisen suomalaisen sukkalangan 7 veljeksen paksuista.

Valmis lanka on edelleenkin kiharaa, mutta yllättävän hyvin se oikeni jo purkamisen ja kertaamisen aikana. Seuraavaksi TK-lanka täytyy vähintään kostuttaa vyyhdillä ja antaa kierteen asettua, jotta sitä pääsee käyttämään. Tyypillisesti TK-langat ovat värjättyjä. Värjäämisen voi tehdä missä tahansa prosessin vaiheessa, ennen neuleen purkamista, säikeinä tai valmiina lankana. En ole kovinkaan kokenut (kasvi)värjääjä, joten päätin sävyttää langan valmiina. Vaalean TK-langan väri on aivan käyttökelpoinen jo sellaisenaan, mutta päädyin silti laittamaan kaiken langan kylmävärjäytymään yön yli tee- ja hennakylpyyn. Valitsin kylmävärjäyksen, koska lankaa käsitellessäni huomasin, että se on melko lyhytkuituista ja hentoista eikä välttämättä kestä kuumavärjäystä. Tässäkin vaiheessa jokainen kehrääjä voi valita oman visionsa TK-langasta.

Talteen korjattu, kerrattu sekä värjätty lanka on ihanan pehmeää ja sitä syntyi lyhyessä ajassa runsaasti. Vahvaa tästä TK-langasta ei tullut, koska neuleen lanka oli joko ennestään lyhytkuituista tai sen rakenne oli heikentynyt pesuissa. Tämän langan jälkisijoituskohde onkin mitä luultavimmin jokin suuri kolmiosaali sukkien sijaan.

valmista_TK-lankaa

Talteen korjatun langan (TK-lanka) vinkkilista:

  • ota kuvia työvaiheista
  • valitse neule, jota kukaan ei kaipaa
  • aloita kokeilu villa- tai villasekoiteneuleesta
  • tarkista, että neule on muotoon neulottu
  • neuleen väri ei ole valintakriteeri
  • anna rukin hoitaa purkaminen
  • testaa rytmi sekä purkamiseen että kertaamiseen
  • vyyhteä ja kostuta
  • säästä hieman alkuperäistä lankaa ja vertaile
  • värjää joko neuleena, säikeenä tai lankana

RUKKI VETOKOULUSSA

Pyysin rukkiaiheisia kysymyksiä Ämmä ja koukkari – perinnerukin ystävät Facebook-ryhmässä. Sain Hannelelta vienon kysymyksen: ”mä oon aina ihmetelly miten ehtii sitä villaa nyhtää siihen kun se rukki pyörii niin vinhasti mutta en kehtaa kysyä.” Tähän ongelmaan törmäävät aivan kaikki rukkikehräämisen vasta-alkajat. Itselleni se oli suurin ongelma siirtyessäni värttinäkehruusta rukin ääreen, sillä värttinä ei vedä kuitua koneiston sisälle vinhaa vauhtia.

Syitä sille, miksi rukki imee langan liian nopeasti sisäänsä on monia: yleisin on liian nopea poljenta, toisena on liian kireät nyörit ja kolmantena nopeaksi suunniteltu rukki. Kahdelle ensimmäiselle ongelmalle pystyy tekemään paljonkin, mutta nopeaksi suunniteltu perinnerukkia ei useimmiten pysty muuttamaan. Sille löytyy käyttöä kun kehräämistaidot kasvavat ja kehittyvät. Moderneissa rukeissa, kuten Ashfordin Joy-rukissa, on käytössä ”vaihteet”, joilla rukin vauhtia on mahdollista säätää tarpeen mukaan. Tämä artikkeli käsitteleekin enimmäkseen perinnerukeille ominaisia murheita.

Gandhi kehrää intialaisella charka-rukilla. Hänen tunnettua päättäväisyyttään tarvitaan, jotta rukkikehrääminen sujuisi kuin entisaikoijen osaajilta.

Gandhi kehrää intialaisella charka-rukilla. Hänen tunnettua päättäväisyyttään tarvitaan, jotta rukkikehrääminen sujuisi kuin entisaikoijen osaajilta.

Hidasta vauhtia

Polkeminen on hauskinta rukilla kehräämisessä ja usein vauhti on aivan hurja. Mallia saatetaan ottaa kokeneista kehrääjistä, joiden taidot pysyvät rukin vauhdissa. Nopealla poljennalla pyörä pyörii oikeaan suuntaan pysähtymättä, momentti säilyy vaikka keskittyisi kuidun käsittelyyn. Valitettavasti vauhdin hurmaa on pakko suitsia, jotta kehrääjälle jää aikaa lepereen käsittelyyn. Liian nopea poljenta imaisee kuidun äänen nopeudella rullalle. Rukkikirjallisuus ja -ohjeet ovatkin melko yksimielisiä siitä, että polkeminen on hyvä oppia kunnolla ennen kuin kuitua otetaan edes käsille. (Esim. Kroll 1981, 19 & Baines 1977, 192.)

Istu rukin ääreen mukavasti ja aseta koko jalka polkimelle. Pyöräytä pyörää kädellä myötäpäivään, tunnet polkimen nousevan. Voit tarkkailla myös liipotinta, sillä hyvä hetki polkaista jalalla poljinta on silloin kun liipotin on noin kello yhden kohdalla. Polje aluksi vinhasti, päästä vauhdin riemu valloilleen. Pikkuhiljaa ala hiljentämään vauhtia, pyri niin hitaaseen polkemisen tahtiin kuin mahdollista. Usein vauhti on niin hidas, että pyörä juuri ja juuri kulkee momentillaan kokonaisen kierroksen, välillä se tuntuu jopa hyytyvän paikoilleen. Patricia Baines kuvailee tunnetta siten, että pyörä liikuttaa jalkaasi, eikä toisinpäin. (Baines 1977, 192.) Voit samalla kehrätä värttinällä, jotta totut rukille ominaiseen moniajoon.

Carol Kroll suosittelee puolestaan ystävän apua. Ystävän tehtävä tässä tapauksessa on pyörittää pyörää hitaasti, antaen kehrääjälle enemmän aikaa lepereen käsittelyyn. (Kroll 1981, 19.) Rukkikurssilaiset ovat selvästi hyötyneet tästä keinosta. Yhdistettynä siihen, että opettaja hokee kehrääjän epävirallista mantraa: polkaise (poljinta), venytä (leperettä oikealla kädellä), pysäytä (kierteen pääseminen lepereeseen vasemmalla kädellä), irrota (oikea käsi).

Vähennä kireyttä

Nyörien säätäminen, varsinkin perinnerukeissa, on oma taitolajinsa. Perinteiset haukisiimasta tehdyt pellavanyörit ovat esimerkiksi säiden vaihteluille alttiit. Kostealla ilmalla nyörit kiristyvät ja kuivalla ilmalla ne löystyvät. Tämä on yksi suurimmista syistä sille, että nyörit löysätään kun kehrääminen loppuu ja seuraavalla kehruukerralla nyörien kireys täytyy tunnustella uudelleen. Nyörien säätäminen tapahtuu yksinkertaisesti ämmää liikuttamalla vääntöruuvista hieman kerrallaan. Perinteisessä, kaksoisnyörisessä rukissa nyörit saisivat olla mahdollisimman löysällä.

Sopiva kireys löytyy kun pyörä pyörittää lyhdyn osia ja kehrättävä lanka imeytyy rullalle. Liian löysällä nyörit ovat silloin kun ne tippuvat. Vanhoissa rukeissa pyörä saattaa olla vinossa, jolloin nyörit tippuvat herkästi. Tällöin minkään maailman kiristäminen ei enää auta, vaan rukki tarvitsee toisenlaisia huoltotoimia.

Vastareaktio

Rukilla kehrääminen ei olisi inhimillinen taito, jos vaikeudet eivät vaihtelisi laidasta laitaan. Jos nyt olet seurannut ohjeita ja hidastanut polkemista sekä löysentänyt nyörejä, saattaa käydä niin, että kuitu ei enää imeydy rullalle lainkaan. Nyörien kiristäminen on usein paras säätökeino, testaamalla tämäkin selviää. On hyvä myös muistaa, mitä Maggie Casey sanoo: kehrääjä on vahvempi kuin rukki ja siksi saatat estää langan kulkeutumisen pyörälle. (Casey 2008, 52.) Jotkut rukit vaativat tämän lisäksi syöttämistä eli kuidun työntämistä piippua kohden.

Rukki vaatii alkuvaiheessa paljon kärsivällisyyttä ja harjoittelua. Lyhyet kehruukerrat ja tasainen verensokeri helpottavat oppimista kummasti. Kehräämiseen voi pyytää avuksi kaverin apupyöriksi ja ennen kuin huomaatkaan, taitosi ovat kasvaneet kohisten.

Lähteet

Lyhty hammaslääkärissä

Puutyötaidoton rukinomistaja?

lyhty_ENNENlyhty_JALKEEN

Vasemmalla lyhty ENNEN korjauksia ja oikealla korjauksien JÄLKEEN.
 

Perinnerukkia ostaessa joutuu usein miettimään minkä pienistä pahoista valitsee. Ottaako rukin, jossa on vääntynyt pyörä, mutta hyväkuntoinen lyhty? Ottaako rukin, josta puuttuu liipotin, mutta rullia on kolme?

Valinta on parasta tehdä omien vahvuuksien ja käsityötaitojen mukaan. Jos olet hyvä puutöissä tai tunnet jonkun nikkarin, voit ottaa puuosistaan kärsineen rukin ja ryhtyä huoltotoimenpiteisiin. Rullien puuttuminen on helppoa korvata tilaamalla uusia, jolloin työllistetään hienopuuseppä.

Minulta puuttuu puutyötaidot lähes kokonaan, mutta korvaan puutteet rohkeudella kokeilla korjauksia ja kannustaa toisia kokeilemaan myös. Tätä kautta mieheni päätyi leikkimään hammaslääkäriä perinnerukkini lyhdylle.

Lyhdyn korjaaminen

Lyhdyn puu- ja metalliosat ovat onneksi melko hyvässä kunnossa. Tosin henkisesti varauduin koko korjauksen ajan siihen, että kohta minulla ei ole tätä tuikitärkeää rukin osaa. Tein selviytymissuunnitelmia ja katselin verkkohuutokaupan perinnerukkivalikoimaa.

Lyhdyn vanhat hampaat olivat kuluneet toiselta puolelta poikki ja toisella puolella oli noin puolet jäljellä. Olin itse tehnyt tekohampaat nauloista, mutta ne eivät pysyneet paikallaan ja niiden kiinnittäminen halkaisi osan lyhdyn ohuimmasta kärjestä.

vanhaat_hampaat_yksityiskohtavanhojen_hampaiden_kiskonta

Vasemmalla lähikuva vanhoista hampaista. Oikealla hampaiden irrotus.
 

Lyhtyä varten hankittiin rautakaupan toisiksi pienimpiä lenkkiruuveja, jotka varovaisesti taivutettiin auki.

uudet_hampaat

Vanhojen hampaiden jäänteet kiskottiin varovaisesti pois pohdeillä. Ja kun osa vanhoista ja ruostuneista rautalangoista katkesi, ne porattiin pois. Uusia hampaita varten tehtiin ohuella poranterällä ja käsiporalla pienet reiät, joihin lopuksi tiputettiin pieni tippa pikaliimaa ennen uuden hampaan kiertämistä paikalleen.

Lyhdyn hampaiden vaihtaminen muistuttaa erittäin paljon hammaslääkärin työtä ja lyhtyä kannattaakin kohdella lempeästi, kuin omia hampaita. Mutta kuten oikeidenkin hampaiden suhteen, paikkaaminen kannattaa aina.

Jokainen rukki on erilainen

Tehdään lyhyt katsaus yhteen perinnerukkien tärkeään osa-alueeseen eli niiden huoltoon. Kirjallisuuden ohjeita verrataan kokemuksiini omistamani vanhan rukin parissa. Huoltoon kuuluu oleellisena myös rukin ongelmien havaitseminen ja korjaaminen, johon ohjeita löytyy jonkin verran. Olen itsekin kirjoittanut rukkikurssilaisille ja blogiin pienen monisteen ”10 yksityiskohtaa perinnerukin ostajalle”, jonka avulla oman perinnerukin ostaminen helpottuu.

Tarkastellaan millaista perinnerukkien huoltoa käsittelevä aineistoa kirjallisuuslistassa esitellyistä kirjoista on kerättävissä. Viidestä lähteestä neljä on kotimaisia, sillä kuten edellä huomattiin, vain niissä on keskitytty erityisesti vanhan (Hukkinen 1995, 64 & Varilo 1984, 47), mummon (Heikkinen-Rummukainen 1990, 36) tai perintörukin (Salmela 2012, 102) huoltoon. Ainoassa kansainvälisessä kirjassa puhutaan käytetystä rukista (Field 2010, 76) perintö- tai perinnerukin sijaan. Valituista lähteistä Heikkinen-Rummukaisen ohjeet ovat yksityiskohtaisuudessaan laajat muihin verrattuna, sillä ne ovat neljätoista sivua pitkät. Muissa kirjoissa ohjeiden pituus vaihtelee puolesta sivusta viiteen sivuun.

Perinnerukin huoltoon liittyvät suurimmat ongelmat voidaan tiivistää kirjallisuuden perusteella neljään ryhmään: 1] puutteellinen säilytys (Heikkinen-Rummukainen 1990, 36; Hukkinen 1995, 64; Salmela 2012, 102 & Varilo 1984, 47), 2] osien puuttuminen (Salmela 2012, 102 & Varilo 1984, 47), 3] ruoste (Heikkinen-Rummukainen 1990, 40; Hukkinen 1995, 64 & Salmela 2012, 103) ja 4] vääntynyt pyörä (Field 2010, 76; Heikkinen-Rummukainen 1990, 46; Hukkinen 1995, 64 & Salmela 2012, 106). Puutteellisessa säilytyksessä rukki on varastoitu vintille tai ulkovarastoon ja esimerkiksi ilman liiallinen kosteus on turvottanut puuosia tai ruostuttanut metalliosia. (Hukkinen 1995, 64). Osien puuttuminen on tyypillistä ja syitä puuttumiseen on monia. Tämä on yksi perinnerukkien suurimmista ongelmista, sillä uusien rukkien osat harvoin käyvät niihin ja uusien osien teettäminen käy kalliiksi. (Salmela 2012, 102). Ruoste ja vääntynyt pyörä ovat suoria seurauksia puutteellisesta säilyttämisestä, mutta niitä voi olla vaikea huomata, jos ei tunne rukkia työvälineenä. (Field 2010, 76).

Vuonna 2013 hankkimani vihreä rukki muistuttaa suomalaista perinnerukkia, sillä siinä on vino penkki, suuri pyörä, kaksoisnyöritys ja maalattu runko. Sama rukki esiintyy blogikirjoituksen ”Rukki kehruuvälineenä” valokuvissa. Kaksoisreidet on korvattu yhdellä reidellä, joka on tuettu puolestaan metallisauvoilla runkoon kiinni. Helsingin keskustan kirpputorilla oli myynnissä kaksi perinnerukkia, joiden väliltä valitsin omani. Ostaessani rukkia tarkistin siitä kaikki kirjallisuudessa esiin nousseet neljä ongelmaa ja varsinkin ruosteen aiheuttamat vauriot esimerkiksi hampaille, olivat huomattavat. Alkuvuodesta 2014 Elphabaksi nimeämäni rukki pääsikin hammaslääkäriin, tästä seikkailusta lisää hieman myöhemmin.

Pyörän akseli oli kuluttanut pyöriessään reiden pään epäsymmetriseksi, jonka vuoksi pyörä ajautui vinoon pyöriessään. Tämä ei kuitenkaan ole sama ongelma kuin pyörän vääntyminen, jonka korjaaminen vaatii puuseppää. Reiden vinouman pystyi korjaamaan ilman suuri työvälineitä puuvaarnoilla ja -liimalla. Lyhdyn metallisten hampaiden kuluminen ruosteen ja käytön vuoksi on suurempi ongelma, sillä lyhty on vaikeampi korjata. Uusia hampaita pystyy taivuttamaan pienistä rautanauloista, mutta esimerkiksi torven ruostuminen tulee aiheuttamaan tulevaisuudessa ongelmia. Uuden lyhdyn teettäminen tulee mitä luultavimmin maksamaan enemmän kuin rukin hankintahinta 70 euroa, jos sellaista pystyy ylipäätänsä teettämään. Varasosien hankinta perinnerukkeihin ei ole helppoa. (Salmela 2012, 102).

Jokainen rukki on erilainen jo valmistuessaan. Sen jälkeen se kohtaa erilaista käyttöä ja säilyttämistä, jotka vaikuttavat siihen, kuinka rukki kuluu. Tämän vuoksi huoltamista koskevan tyhjentävän esityksen kirjoittaminen on vaativaa. Mutta kirjallisuuden esiin nostamien suurimpien ongelmien (osien puuttumisen, vääntyneen pyörän ja ruosteen) hahmottaminen auttaa kun on ostamassa vanhaa rukkia tai saanut sellaisen käyttöönsä.

Ainoastaan Heikkinen-Rummukaisen ohjeet (Heikkinen-Rummukainen 1990, 35-49) olivat niin huolelliset, että niistä voisi hyötyä perinnerukin huoltajana. Niiden perusteella pystyy kehrääjä, ilman puusepän apua, korjaamaan suurimman osan ongelmista. Mutta näidenkin ohjeiden ulkopuolelle näyttää jäävän joitakin yksityiskohtia, kuten ohjeet ämmän irrottamiseen huoltoa varten. Olen itse saanut neuvoja toisilta kehrääjiltä ja kehräämisen opettajilta silloin kun kirjallisuudesta ei enää löytynyt kaikkiin kysymyksiin vastauksia.

Lähteet

Rukki kehruuvälineenä

Rukki ja sen osat

Rukkeja on monentyyppisiä, mutta niiden osien toiminnat pysyvät samanlaisina. Tärkeimmät osat kehräämisen kannalta ovat pyörä (2) ja ämmä (6), jotka näkyvät muiden rukin osien kanssa kuvassa. Pyörää pyörittämällä syntyy liike-energiaa, joka puolestaan liikuttaa ämmää ja sen sisällä olevia lyhtyä (8) sekä kehriä (9). Kehrättävä kuituaines ei missään rukkityypissä kierry pyörän ympärille, vaan kaikki toiminta tapahtuu lyhdyn ja kehrien sekä luonnollisesti kehrääjän yhteistyönä.

koko_rukki_numeroineen

1) RUNKO 2) PYÖRÄ 3) REIDET ja KANNATTIMET 4) LIIPOTIN 5) POLJIN 6) ÄMMÄ

7) KORVAKOT eli NEIDOT 8) LYHTY, PIIPPU ja HAMPAAT

9) PUOLA eli RULLA ja KEHRÄ 10) NYÖRIT

Rukilla kehräämisen kehitys

Työvälineiden käyttäminen kehräämisessä on alkanut värttinästä. Useimmissa värttinöissä on varsi ja kehrä, joiden avulla kuituaineeseen saadaan kierre ja tätä kautta muunnettua se langaksi. (Franquemont 2009, 25). Vanhimmat kehrät ovat kuuden tuhannen vuoden takaa ja ne on ajoitettu yli kuuden tuhannen vuoden ikäisiksi. (Walsh 2006, 18). Tähän verrattuna rukki on uusi keksintö. Rukin ajoituksen ja kehityksen määrittäminen lyhyesti on ongelmallista, sillä eri lähteet ovat kehitysvaiheista eri mieltä. On mahdollista, että alkeellinen rukin kaltainen laite silkin kelaamista ja kertaamista varten on kehitetty Kiinassa ensimmäisen vuosituhannen aikana. (Baines 1977, 45). Ja tästä on kehittynyt ensimmäinen rukiksi kutsuttava laite, pitkärukki. Pitkärukissa on käsin pyöritettävä suuri pyörä, jonka ympäri kulkeva nyöri pyörittää värttinää. (Baines 1977, 42). Varhaisin kuva eurooppalaisesta pitkärukista on 1300-luvun alkupuolelta ja esimerkiksi Luttrellin psalterissa on piirros rukista ja karstoilla karstaajasta. (Baines 1977, 55).

Seuraava suuri askel rukin kehityksessä on lyhty (rukkikuvassa numero 8), U-kirjaimen muotoinen puuosa ja sen kaksi kehrää, jossa valmis lanka kiertyi suoraan puolalle, toisin kuin värttinässä tai pitkärukissa. (Baines 1977, 69). Se mahdollisti jatkuvan kehräämisen. Ilmeisesti ensimmäiset lyhdylliset rukit kehittyivät pellavan kehruuseen. Mallia lyhtyyn otettiin mahdollisesti jälleen kerran silkin käsittelylaitteista, esimerkiksi italialaisesta kelausvälineestä. (Baines 1989, 28). Viimeinen varsinainen suuri oivallus on polkimen (rukkikuvassa numero 5) liittäminen rukkiin, sillä se vapauttaa molemmat kädet käsittelemään kuitua. (Hukkinen 1995, 55.) Polkimelliset rukit tunnetaan 1600-luvun alkupuolelta alkaen, mutta ei ole varmuutta missä ja milloin tämä lisäys tehtiin. (Baines 1989, 31).

Viimeisen innovaation, polkimen, jälkeen kehitys on lähinnä liittynyt rukin osien sijoitteluun. Aikaisemmin rukit olivat joko taso- tai vinorukkeja, joiden ero on penkin asennossa. Molemmissa lyhty sijaitsee pyörän vieressä.Pystyrukki eroaa vinorukista vain osien sijoittelun suhteen, siinä pyörä on lyhdyn alapuolella, tehden rukista esineenä pienemmän. (Salmela 2012, 79). Pystyrukin suunnitelmaan liittyy käytännön ekonomiaa, sillä pyörää kannattelevat osat kannattelevat myös lyhtyä. (Baines 1977, 134). Tunnetaan myös erikoisempia ja harvinaisempia rukki-malleja, kuten kaksilyhtyinen rukki, jolla pystyy kehräämään kahta lankaa yhtäaikaa. (Baines 1977, 149). Suomessa tyypillinen malli on vinorukki, jossa on suuri pyörä ja kaksoinyöritys. (Vallinheimo 1956, 196).

Rukkiin kuuluu olennaisena osana nyörit (rukkikuvassa numero 10) ja vetosysteemi, joiden avulla rukit jaetaan kolmeen perustyyppiin: 1) yksinyörinen, jossa nyöri kulkee lyhdyn kehrän kautta (lyhtyvetoinen), 2) yksinyörinen, jossa nyöri kulkee puolan kehrän kautta (puolavetoinen) ja 3) kaksinyörinen, jossa nyöri kulkee pyörän kautta lyhdyn kehrään ja siitä uudelleen pyörän kautta puolan kehrään. (Field 2010, 61). Nyörisysteemit vaihtelevat alueittain ja esimerkiksi yksinyöriset rukit ovat yleisempiä Saksassa ja Keski-Euroopassa. (Baines 1977, 79). Nyörien laadusta on aina ollut mielipide-eroja, toisten suosiessa villaa, toisten pellavaa (Vallinheimo 1956, 222), puuvillakin voi käyttää (Salmela 2012, 93).

Suomalainen perinnerukki

Jos pyytäisin kuvailemaan suomalaista perinnerukkia, valtaosa vastaajista kuvailisi suuripyöräisen ja vinopenkkisen rukin, jota poljetaan jalalla. Tämä ei tule yllätyksenä, sillä useimmista museoista löytyy juuri tällainen rukki. Jopa muumien Niiskuneiti kokeilee onneaan samanlaisen rukin käytössä Lars Janssonin sarjakuvassa ”Muumipeikko maanviljelijänä” (Jansson 1993, 79-80).

Perinnerukkia kutsutaan usein vinorukiksi, joka on Suomessa yleisimmin tunnettu termi, ja jonka nimitys tulee rukin penkin vinosta asennosta. (Hukkinen 1995, 59). Suomalaisissa museo-kokoelmissa on pystyrukkeja ja yksi pitkärukki. (Vallinheimo 1956, 196). Vinorukkimalli, joka oli pieni ja kömpelö, levisi Pohjoismaihin 1600-luvulla ja alkoi yleistyä 1700-luvulla. (Vallinheimo 1956, 197-198). 1700- ja 1800-lukujen vaihteessa kehitettiin aikaisempiin rukinpyöriin (halkaisija n. 35,5-40,5 cm) verrattuna isopyöräinen (halkaisija n. 63-66 cm) vinorukki, josta kehittyi perinteinen pohjoismainen ja suomalainen malli. Vain vinopenkkisessä rukissa pyörä voi olla näin suuri, sillä lyhty ja ämmä sijaitsevat pyörän vieressä. (Field 2010, 71). Suurempi pyörä vähentää polkemisen määrää ja soveltuu erityisesti villan kehräämiseen. Suuren pyörän myötä kehittyi suomalaisiin rukkeihin erityiset pyörän kannattimet eli kaksoisreidet. Kaksoisreidet yhdistyvät kaarimaisen puukappaleen avulla, johon tehdyssä urassa pyörän akseli pyörii.

Perinnerukit ovat käytännössä aina kaksoisnyörillisiä rukkeja. (Salmela 2012, 103). Kaksinyörinen systeemi vaikuttaa vaikeammalta kehräämisen opettelun kannalta, mutta siitä on hyötyä rullan täyttymisen ja tasaisemman kehräämisen kannalta. (Field 2010, 69-70). Vaikka rukit ovat usein luonnollisen puun värisiä tai petsattuja, maalatut rukit ovat perinteisesti olleet kihlajais- tai häälahjoja. (Baines 1977, 119). Monet suomalaiset mäntyiset ja koivuiset perinnerukit maalattiin 1800-luvun alussa ja 1900-luvun alussa esimerkiksi sinisiksi. (Leadbeater 2008, 13).

Miksi olen valinnut vanhan rukin termiksi juuri sanan perinnerukki? Perinne -käsitteeseen liittyy aina historiallinen ulottuvuus. (Talve 1990, 412). Perinnerukki on siis vanha, perinteisen mallinen rukki, mutta se voi olla myös uusi rukki, joka on valmistettu vanhan rukin mallin mukaan. Perintörukki puolestaan voidaan määritella suvussa kulkeutuneeksi rukiksi, ”Mummon rukiksi”, johon liittyy muitakin arvoja kuin pelkkään työkaluun. (Heikkinen-Rummukainen 1990, 36). Omat ryhmänsä muodostavat museo- ja antiikkirukit, jotka on rajattu tämän tutkielman ulkopuolelle, koska se ei käsittele museoesineiden restaurointia. Nykyaikaiset rukit ovat enimmäkseen kevyitä pystyrukkeja, jotka saa kasaan ja jotka kulkevat mukana helposti. Anne Fieldin kirjassa ”Spinning wool. Beyond the basics” (Field 2010) esitellyistä rukeista vain yksi muistuttaa perinteistä vinorukkia, muiden ollessa edellä mainittuja uusia malleja tai pieniä sähkörukkeja. (Field 2010, 62-75). Modernit rukit ovat hinnoiltaan melko kalliita, sillä niiden rakennetta on muutettu tuotekehittelyn kautta ja niihin on käytetty kestäviä materiaaleja sekä teknisiä ratkaisuja. (Salmela 2012, 101). Oman kokemukseni mukaan vanhoja perinnerukkeja saa kirpputoreilta edullisesti.

Suomalaisen rukin historiasta on kirjoitettu erittäin vähän kotimaisessa kirjallisuudessa ja tutkielmaa varten kerätyssä kansainvälisessä kirjallisuudessa mainintoja on niukasti. Skandinaviaa on tutkittu jonkin verran, mutta Suomea ei ole mainittu omana erikoisalueena. Veera Vallinheimon ”Das Spinnen in Finnland” (Vallinheimo 1956) valottaa kaikkein parhaiten suomalaisten rukkien kehitystä, mutta hänkin tekee sen vertaamalla suomalaista rukkikenttää ruotsalaiseen aineistoon. Tosin Suomen ja Ruotsin historiallinen yhteys tekee itsestään selväksi tämän ratkaisun, rukin yleistyminen Suomessa tapahtui 1700-luvun loppupuolella (Talve 1990, 175), maamme vielä ollessa osa Ruotsia. Rukkien leviämisen mahdollisti kotoperäinen tuotanto, joka alkoi 1700-luvun puolivälin jälkeen Etelä- ja Länsi-Suomessa, ja jonka jälkeen rukkien hinnat eivät olleet enää tuontitavaroiden tapaan korkeita. (Vallinheimo 1956, 238).

Lähteet

Perinnerukki – kiehtova haaste

Suomessa ei tänä päivänä ole enää kehruukouluja (Suomeen perustettiin ensimmäiset kehruukoulut 1700-luvun alkupuolella. Vallinheimo 1956, 200), joissa kehräämistä voisi opetella siihen erikoistuneen opettajan avulla. Itseopiskelu kirjojen avulla vaikuttaa tyypilliseltä, mutta mitä kaikkea voi kirjallisuudesta oppia? Varsinkin vanhojen ja perinnerukkien alkuperään, huoltamiseen ja käyttämiseen liittyvissä seikoissa kirjallisuutta on niukasti.

On vaikea tarkentaa hetkeen jolloin ihastukseni rukkeihin alkoi. Kuten monille suomalaisille lapsille, ovat Mauri Kunnaksen Koiramäki -kirjat (Kunnas 2001) olleet ensimmäinen kosketukseni perinteisiin työtapoihin, kuten kehräämiseen. Ensimmäinen kokemukseni rukilla kehräämisestä Seurasaaren ulkomuseossa päättyi melkein kyyneliin, koska siirtyminen värttinästä rukkiin oli haastavaa. Omakohtainen kokemus herätti pohtimaan sitä, millainen siirtymä värttinästä rukkiin on ollut talonpoikaisnaiselle. Tätä kautta olen innostunut tutkimaan perinnerukkia, kuinka sen voi määritellä, miten huoltaa ja sitä kuinka tämä työväline on löytänyt tiensä Suomeen ja suomalaisten kehrääjien käsiin.

Kehrääminen vaikuttaa nykyään suositulta harrastukselta, tämän näkee työväen- ja kansalaisopistojen kurssien suosiosta sekä kirjallisuuden ja lehtiartikkelien lisääntymisestä. (Sonninen 2000, 30. Esim Martat 6/2012, 26-29.) Kehräyksen harrastajia voi kohdata myös käsityöalan messuilla. (Sonninen 2000, 1) Oln itse opettanut Helsingin ja Espoon työväenopistoissa Rukki kuntoon ja kehräämään -kurssia vuodesta 2011 alkaen. Kurssin tarkoituksena on ollut tuoda päivänvaloon perityt sekä ostetut perinnerukit ja opettaa näiden omistajia kehräämään niillä. Kurssien yhteydessä olen nähnyt erilaisia ja eri kuntoisia rukkeja, joiden käyttäminen ja huoltaminen ovat olleet kiehtovia haasteita. Erityisesti perinnerukin huoltamiseen ja käyttämiseen kaivataan lisää neuvoja.

Lähteet